IPMA-sertifiointi on kulkenut mukanani jo lähes kahden vuosikymmenen ajan. Olen toiminut arvioijana, toiminnan vetäjänä, kehittäjänä ja tuotannosta vastaavana. Matkan varrella olen nähnyt satoja erilaisia hakijoita – niin aloittavia projektipäälliköitä kuin ohjelma- ja salkkuvastuullisia kokeneita johtajia. Sertifiointi ei ole heille kaikille merkinnyt samaa asiaa. Toisille se on ollut virallinen tunnustus osaamisesta, toisille taas henkilökohtaisen kasvun paikka. Omasta näkökulmastani käsin sertifiointi on ennen kaikkea työkalu henkilökohtaiseen kehittymiseen – ei päämäärä, eikä valmis muotti, johon osaaja asettuu.
Teksti Tuomo Koskenvaara
Alla yritän avata realistisen, mutta toiveikkaan näkymän siihen, mitä sertifiointi antaa, mitä se ei voi antaa ja mitä se parhaimmillaan voi käynnistää. Kirjoitan tätä yhtä lailla projektipäälliköille kuin heidän esihenkilöilleen, HR-vastaaville ja kaikille niille, jotka rakentavat ammatillista kehittymistä systemaattisesti ja tavoitteellisesti.
Mitä sertifiointi mittaa – ja mitä se ei voi mitata?
IPMA:n sertifiointimalli nojaa kattavaan ja pitkäjänteisesti kehitettyyn kansainvälisesti tunnustettuun kompetenssimalliin, joka kattaa käytäntö-, ihmis- ja näkökulmapätevyydet. Sertifiointi pohjautuu näytön antamiseen pätevyydestä ja kokemuksesta (kokemusta ei vaadita D-tasolla). Mitä korkeampi on sertifiointitaso, sitä vaativammasta ympäristöstä sekä kokemus, että näytöt on pystyttävä osoittamaan. Malli antaa sovellettavat pätevyydet ja mittarit kullekin ammattialalle (projekti, ohjelma, salkku, ketterä kehittäminen, kouluttaminen, konsultointi sekä viimeisimpänä IPMA:n kuvauksena PMO).
Vaikka arviointi sinällään on kattava ja siinä käydään läpi hakijan toimintaa haetun vaatimustason ympäristössä, tehdään se aina arvioiden jo tapahtunutta sekä tämän mallin puitteissa. Arviointi ei kohdistu tuleviin valmiuksiin, vaan menneisiin näyttöihin.
Sertifioijana näen, kuinka monet hakijat pysähtyvät ensimmäistä kertaa kunnolla pohtimaan omaa toimintaansa kompetenssimallin puitteissa. Sertifiointiin hakeutuu keskimäärin kyvykkäitä henkilöitä, jotka uskovat pääsevänsä sertifioinnista läpi. Näin ollen usein käytännön kokemus omassa työympäristössä on ollut menestyksellistä.
Usein arvioinnissa itse pysähdyn pohtimaan hakijan toimintaympäristön merkitystä ja kuinka hyvin hakija itse ymmärtää sen. Suomessa on paljon yrityksiä, joissa projektitason kypsyys on hyvin korkealla tasolla. Tällöin kyseisessä ympäristössä saattaa suorittaa hänelle annettuja prosesseja ilman tarvetta pohtia miksi näin tehdään. Koska IPMA-sertifiointi perustuu kyvykkyyden osoittamiseen käytännön toiminnan kautta, riittää lähtökohtaisesti, että hakija on saanut vastuuta ja suoriutunut siitä vaatimusten mukaisesti – tämä täyttää sertifioinnin edellytykset, vaikka toiminnan taustalla oleva ymmärrys ei aina tulisi näkyväksi.
Sertifioinnissa emme voi ottaa huomioon omaa arvioitamme hakijan itsearvioinnista, hänen kykyään reflektoida oppimaansa kriittisesti tai hänen motivaatiotaan kasvaa tulevissa tehtävissä. Se ei myöskään paljasta, kuinka paljon hakija on toiminut itseohjautuvasti verrattuna siihen, että hän on toiminut hyvin valmiiksi määritellyissä puitteissa. Tällöin syntyy helposti tilanne, jossa arvioinnin näkökulmasta kaikki vaatimukset täyttyvät, mutta samalla jää epäselväksi, onko hakija oikeasti oivaltanut ison kuvan ja onko hän siitä edes kiinnostunut.
IPMA-sertifiointi siis mittaa onnistunutta suoritusta tietyssä toimintaympäristössä, mutta ei välttämättä sitä, miten henkilö itse hahmottaa ympäristönsä monimutkaisuuden, omaa vastuutaan tai kehittämismahdollisuuksia. Tämän vuoksi arviointityössä on erityisen arvokasta kuulla hakijan omia pohdintoja ja perusteluja – ei vain siitä, mitä on tehty, vaan miksi ja miten se on vaikuttanut ympäröivään kokonaisuuteen. Parhaimmillaan hakija osoittaa paitsi pätevyyttä, myös itsetuntemusta ja ymmärrystä siitä, millä alueilla hän haluaa vielä kasvaa.
Osaaminen, ajattelu ja johtajuus – teoriasta käytäntöön
Sertifioinnin kautta monelle hakijalle avautuu uusi näkökulma omaan tekemiseen. Arjen rutiinit saavat selityksiä. Päätöksenteon perusteet tulevat näkyväksi. Samalla paljastuu myös sokeita pisteitä, asioita, joita ei ole tullut ajatelleeksi tai joita ei ole osannut perustella.
Olen huomannut, että parhaimmillaan sertifiointi saa aikaan ajattelun muutoksen. Ihminen ei enää toimi vaistonvaraisesti vaan tietoisesti – hän osaa perustella, miksi toimii kuten toimii. Tämä ei tarkoita automaattista toiminnan parantumista, mutta se mahdollistaa tavoitteellisen ja pitkäjänteisen kehittymisen.
Johtajuus projektityössä ei ole vain menetelmien tuntemista. Se on kykyä toimia ristiriitojen keskellä, johtaa erilaisia ihmisiä ja pitää suunta kirkkaana epävarmuudenkin keskellä. Nämä asiat eivät mahdu arviointimittareihin, mutta niille sertifiointi voi antaa kielelliset ja ajattelulliset työkalut.
Ura-askel vai välietappi?
Projektipäällikön sertifiointi toimii monelle uralla etenemisen mahdollistajana. On tavallista, että C-sertifikaatin suorittanut hakee lisää vastuuta, ja B-tasolle siirtyvä saa vastuuta toiminnankehittämisestä tai esihenkilöroolin. Organisaatiot arvostavat ulkoisesti tunnustettua osaamista, ja tämä voi avata ovia, joita muuten ei olisi tarjolla.
Silti näemme jatkuvasti tilanteita, joissa sertifikaatti on hankittu, mutta sen tuomia mahdollisuuksia ei hyödynnetä organisaatiotasolla. Projektipäällikkö jää entiseen rooliinsa ilman mahdollisuutta soveltaa oppimaansa, ja pahimmillaan motivaatio hiipuu. Toisaalta parhaimmissa esimerkeissä sertifiointi toimii koko organisaation kehittymisen käynnistäjänä: syntyy yhteinen kieli, parempi ymmärrys liiketoiminnan tavoitteista sekä projektitoiminnan roolista menestyksessä.
Onnistuneessa kehitysmallissa sertifiointi ei ole yksittäinen teko, vaan osa strategista osaamisen johtamista. Se yhdistetään muihin työkaluihin kuten mentorointiin, kehityskeskusteluihin ja projektien jälkiarviointeihin ja salkkujohtamiseen. Tällöin sertifioinnista tulee enemmän kuin paperi – siitä tulee käytännön muutos.
Sertifikaatti on työkalu, ei tavoite.
Sertifiointi tarjoaa viitekehyksen, jonka avulla voi tarkastella omaa osaamista kriittisesti ja kehityshaluisesti. Se on työkalu, joka toimii parhaiten, kun sitä käytetään aktiivisesti. Jos sitä pitää päämääränä, se kaventuu – mutta jos sitä käyttää kehityksen työkaluna, se avaa mahdollisuuksia.
Sertifikaatin merkitys realisoituu vasta silloin, kun sen kautta löydettyjä oivalluksia viedään käytäntöön – esimerkiksi parempana viestintänä, selkeämpinä päätöksinä tai ihmisten parempana huomioimisena. Se ei ole vain osoitus siitä, mitä osaat – vaan siitä, että olet valmis kehittymään. Keskeneräisyys ei ole heikkous. Se on kasvun edellytys. Sertifikaatti voi olla hyvä kartta, mutta reitti on silti jokaisen kuljettava itse. Ja juuri siksi sen arvo on niin suuri: se antaa mahdollisuuden valita suunta tietoisesti.
Kirjoittaja
Tuomo Koskenvaara
COO of Certification Body, Projektiammattilaiset ry
